Tänä viikonloppuna olen kunnostautunut kantamalla kellariin vuosien varrella kasautuneet vanhat sähkölaitteet taloyhtiömme kerhohuoneelle. Osa niistä on edelleen toimivia, mutta eivät ole tarjouksista huolimatta kelvanneet kenellekään edes ilmaisiksi; osa taas toimimattomia, mutta koska ne luokitellaan ongelmajätteeksi, ne on ollut pakko varastoida odottamaan sopivaa tilaisuutta päästä niistä eroon. Tietokoneen näytön raahaaminen kierrätysasemalle toiselle puolelle kaupunkia julkisilla kulkuneuvoilla ei nimittäin kuulu lempiharrastuksiin. Tämä on niitä harvoja tilanteita kun sitä autoa todella kaipaisi.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Taloyhtiömme on nyt siis onneksi tullut apuun ja järjestänyt viikonlopun ajaksi keräyspisteen ihan tänne omaan taloon. Kerhohuoneelle kerääntyneestä romumäärästä päätellen en ole ainoa, joka on tervehtinyt keräystä riemuhuudoin. Työ ja Toiminta ry noutaa tavarat huomenna ja jatkokäsittelee ne. Käyttökelpoiset tavarat huolletaan ja myydään kierrätystavaratalossa, romut puretaan ja osat lajitellaan asianmukaisesti.

Mitä sinne kerhohuoneelle sitten tuli kannettua? No vaikka mitä. Alla hieman listaa tavaroista, joiden tilavuuden verran kellarikomeroni kuormitus keveni:

-         Fujitsu-Siemensin 15" tietokoneen näyttö (toimiva, ei kelpaa kenellekään)

-         Fujitsu-Siemensin tietokoneen keskusyksikkö (ei käynnisty, kotelo on siisti)

-         muutamia nirhaantuneita sähkö- ja yhdyspiuhoja

-         SoundBlaster –äänikortti (toimiva)

-         Philipsin kaksiosainen stereosysteemi (toimiva, ei kaiuttimia – ne on otettu uusiokäyttöön)

-         Seagate-kovalevy 10Gt (rikki)

-         Pioneerin 6 cd-levyn makasiinisoitin (rikki)

-         Panasonicin videonauhuri (rikki)

-         Sonyn kannettava cd-soitin (rikki)

-         Sonyn mp3-soitin (rikki)

-         Ufox-ilmankostutin (uudempi malli, ei siis se oikeasti ufon näköinen – toimii, mutta haisee tunkkaiselle ja levittää hajun koko kämppään, puhdistuskaan ei ole auttanut)

Nyt kun näistä murheenkryyneistä on päästy eroon, voikin alkaa ihan oikeasti toteuttaa kauan suunniteltua kellarin raivausta (ja Hanna ei yhtään naura siellä)…

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jokelan koululla keskiviikkona tapahtuneen ampumavälikohtauksen vaiheita tuskin tarvitsee enää sen suuremmin tarkastella. Jokainen, jolla on silmät ja korvat päässä, on parin päivän aikana ehtinyt lukea ja kuulla aiheesta kaiken mahdollisen. On kuultu silminnäkijöitä, poliiseja, psykologeja ja asiaan osallisten kumminkaimanserkkuja. On nähty arkistokuvaa, youtube-videoita, kaavioita käsiaseiden määrästä eri maissa ja piirrettyjä rekonstruktiointeja tapahtumista. On raahauduttu tapahtumapaikalle kaukaakin tuomaan kynttilöitä koulun ovelle, on avattu kriisipuhelimet ja perustettu kriisiryhmät. On keskusteltu aseenkantolupien myöntämisperusteista, nuorten mielenterveysongelmista – ja ennen kaikkea siitä, miten ihmeessä tämä voi tapahtua täällä Suomessa?

Keskusteluissa on tullut esiin monta sellaista pientä yksityiskohtaa, jotka eivät ärsytä vaan suorastaan raivostuttavat. Mainitaan niistä nyt pari.

Ensinnäkin tuo viimeisin: miten tämä voi tapahtua Suomessa? No, ihan samalla tavalla kuin vaikka Columbinessa tai Erfurtissa. Myyrmannin pommi-iskukin on ilmeisesti unohtunut, sellaistakaan ei koskaan pitänyt tapahtua. Eilisessä A-studiossa eräs asiantuntijavieras sanoikin hienosti, että ei tämä mikään yllätys ollut, vaan merkit tämäntyyppiselle tapahtumalle ovat olleet ilmassa jo pidempään.

Selityksiä on näissä edellä mainituissa tapauksissa haettu niin koulukiusaamisesta, syrjäytymisestä, radikalismista kuin mielenterveysongelmistakin. Mikään näistä tekijöistä ei kuitenkaan sinällään kelpaa selitykseksi; eiväthän kiusatut, kaltoinkohdellut, toisinajattelijat ja hullut yleensä kuitenkaan riehu pyssy kädessä ammuskelemassa ympäriinsä. Jos riehuisivat, niin normaali eläminen kävisi täysin sietämättömäksi ottaen huomioon kuinka paljon ko. ryhmiin kuuluvia ihmisiä on. Tämä tahtoo ns. normaalielämää eläviltä ns. normaaleilta ihmisiltä unohtua.

Toinen asia on näiden kriisiryhmien suuriääninen mainostaminen. On toki ihan paikallaan tarjota mahdollisuus kriisiapuun niille, joita asia koskee läheisesti. Mutta täysin ulkopuolista ihmettelijää tämä ärsyttää. Tuntuu nimittäin siltä, että heti kun jotain tapahtuu, niin kaikki muu on toisarvoista, kunhan vaan kriisiryhmä saadaan äkkiä pystyyn! Ja sitä pitää sitten toitottaa niin että Pihtiputaan mummokin kokee velvollisuudekseen soittaa kriisilinjalle vaikkei edes tiedä mitä on tapahtunut.

Kollektiivinen sureminen on sitten kolmas asia jota en oikein voi ymmärtää. On täysin normaalia tuntea hämmennystä ja myötätuntoa näinkin traagisen tapahtuman edessä, mutta että surrakin pitäisi ollakseen kunnon kansalainen? Joo, en osaa. En tunne ketään asianosaista, en heidän perheitään tai tuttujaan.  Jos joku kokee nettikynttilän sytyttäessään tehneensä osansa kollektiivisen surutyön hyväksi, niin be my guest. En jaksa yrittää leikkiä hyvää ihmistä osallistumalla kaikkeen. Sama on toistunut mm. prinsessa Dianan kuoleman, WTC-iskujen ja tsunamikatastrofin jälkeen. Ihmiset toki tarkoittavat hyvää näillä myötätunnon eleillään, mutta ne eivät auta ketään. Tapahtumien keskipisteessä olevat eivät juurikaan tule tietämään näistä eleistä mitään, mahdollinen symboliarvokin koskee lähinnä eleiden suorittajia. Eli niitä, jotka tavalla tai toisella kokevat jostain käsittämättömästä syystä velvollisuudekseen puhdistaa omaatuntoaan suorittamalla erilaisia rituaaleja, kuten kynttilän sytyttäminen surmapaikalle tai 12000 henkilön kutsuminen nettiyhteisössä ryhmään "Jokelan surmat - itketään yhdessä".

Itseäni ei ihmetytä kuin yksi asia, ja se liittyy samaan aiheeseen jota Michael Moore käsitteli Bowling For Columbine -dokumentissaan. Mihin ihmeeseen tavallinen kaduntallaaja tarvitsee käsiasetta? Mooren mukaan syynä on pelko, ei enempää ei vähempää. Jokelan ampujan tapauksessa aseenkantoluvan hakemisen syy on ehkä pikemminkin ollut valheellinen vallan- ja ylemmyydentunto. Ja sekin voi itse asiassa liittyä pelkoon läheisesti. Mutta sitä ei nyt sattuneesta syystä saada koskaan varmasti tietää.

Pitkän (=pitkittyneen) odotuksen jälkeen joukkueemme salibandykausi pyörähti vihdoin ja viimein käyntiin viime sunnuntaina. Itselläni oli kerrankin kävelymatka hallille, ja pyörittyäni kehää kotona aivan täpinöissäni koko aamun lähdin hallille jo melkein puolitoista tuntia ennen ekan pelin alkua. Hämmennyksekseni en ollut edes ensimmäinen. En ilmeisesti ollut ainoa, jota kauden avaus hermostutti. Joukkue on selkeästi asettanut tavoitteekseen sarjanousun, ja etenkin kauden avausottelussa oli havaittavissa lievää mailanpuristamista. Henkilökohtaisesti koin jostain syystä myös hihassani kiristävän kapteeninnauhan tuovan jonkinlaisia ylimääräisiä paineita. 

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kahdesta matsista tuotiin kuitenkin täysi pistesaalis kotiin (voitot 3-2 ja 4-1). Molemmissa peleissä oltiin jossain vaiheessa tappiolla, mutta usko omaan tekemiseen ei horjunut. Olimme henkisesti riittävän vahvoja nousemaan tappioasemasta voittoon. Lisäksi porukan huumori sananmukaisesti kukki pelien välisellä tauolla – niin mahdottoman huonoja juttuja katsomossa viljeltiin.

Osa vastustajista on viime kaudelta tuttuja, osa ihan uusia joukkueita. Etukäteen ajatellen pahin este nousun tieltä raivautui pois kuin itsestään, kun erään liigajengin farmijoukkue perui osallistumisensa vain vähän ennen kuin sarjan alun perin oli tarkoitus alkaa. Tämä luonnollisesti sekoitti jonkin verran peliaikatauluja ja kausi pääsi alkamaan vasta kolme viikkoa aiottua myöhemmin. Se on kuitenkin selvää, että kaudesta ei tule mikään läpihuutojuttu. Vaikka kahden ensimmäisen kierroksen jälkeen johdamme lohkoamme puhtaalla pelillä, osoittivat muut joukkueet antavansa varmasti tiukan vastuksen. Kolminkertaisessa sarjassa ristiinpelaamisten merkitys korostuu. Kahden ensimmäisen pelin perusteella on siis melko vaikea vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä. Voittamamme vastustajat olivat kuitenkin ainakin omasta mielestäni selkeästi lohkomme parhaimmistoa ainakin mitä kovuuteen tulee. Lisää vastauksia saataneen 17.11., kun kohtaamme kaksi seuraavaa joukkuetta.

Ilta=Pulu hehkuttaa etusivullaan jo toista päivää suomalaisten isorikkaiden ja eri alojen julkkisten tuloja ja verotustietoja. Vaikka lain mukaan "yksittäisen kansalaisen verotuksen julkiset tiedot ovat julkisia verotuksen päättymishetken mukaisina", on tämä mielestäni jossain määrin vastenmielistä. Tai oikeastaan todella vastenmielistä. Toki jokainen voi halutessaan mennä ihan laillisesti tonkimaan esiin naapurin verotustiedot, mutta kuka niitä oikeasti tarvitsee? Miksi se kiinnostaa ketään? Ma ei ummarra. Minusta jokainen voisi pitää huolen ihan vaan omista asioistaan, tuloistaan ja veroistaan, mutta se nyt on taas vaan minun mielipiteeni. Minulle opetettiin kotona, että raha-asiat ovat jokaisen yksityisasia, eikä toisten palkkaa yms. ole soveliasta kysellä. Taidan olla tosi vanhanaikainen. 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ja jos jotakuta ihan hirveästi kiinnostaa, niin voin tehdä valtavan paljastuksen. Saan veronpalautusta huikeat 99 euroa. Happy now, you curious ones?

Taidanpa korkata oluen vuosipäivän kunniaksi. Katsellaan sitten 2.11.08 missä ollaan vuoden kuluttua...

Olen huono syömään heti aamusta. Siksi mulla on nykyään tapana käydä aamuisin vähän ennen yhdeksää hakemassa lautasellinen puuroa konsernin ruokalasta ja mennä oman firman kahvipöytään talon kolmoskerrokseen viettämään lakisääteistä taukoa ja lapioimaan puurot naamariin. Käytännöllisesti katsoen joka ikinen aamu hississä on samaan aikaan 1-3 henkilöä, jotka kiusallisen hiljaisuuden jälkeen toteavat:

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ai, sulla on puuroa.

Tai:

Jaaha, sä otit puuroa aamupalaksi.

Tai jopa:

Ai, puuroa. Etkö sä syö kotona aamupalaa?

Vastaukseksi mä sitten tietysti hymistelen jotain kulloiseenkin tilanteeseen sopivaa ja samalla mittari päässä alkaa uhkaavasti kääntyä punaiselle. Jollei ole mitään sanottavaa hississä olevalle tuntemattomalle ihmiselle, niin onko ihan pakko yrittää vääntää jotain small talkia ja laukoa itsestäänselvyyksiä?? Erityisen huvittavaa on se, että lähes aina ne ovat täsmälleen ne samat henkilöt, jotka ovat joka aamu ihan yhtä yllättyneitä juuri mun aamupuurostani. Tulee ihan mieleen kaverini taannoin kertoma juttu siitä, miten hänen kaksi kaniaan jaksavat joka ikinen viikko hämmästellä häkin siivousta ja uusia kuivia puruja.

Tänään ruokalasta hissille suunnistaessani mietin, että jos joku sanoo sanankin puurostani, niin saa joko puurot naamaan tai leegot kurkkuun. Onneksi sain matkata omaan kerrokseen ihan yksin…

Tunnustan. Vaikka luen paljon, ei ns. klassikoita ole haaviin tarttunut montaakaan. Mielenkiinto ei vain yleensä riitä. Sieppari ruispellossa on lukematta. Samoin Garpin maailma. Ja Sadan vuoden yksinäisyys. Sinuhe egyptiläisestäkin kiinnostuin vasta taannoin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 1962 voittanut John Steinbeck kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teokset kaikkien kuulemma tulisi tuntea. Tai ainakin Vihan hedelmät ja Eedenistä itään. En ole koskaan tohtinut tarttua kyseisiin tiiliskiviin (nimet ovat kuulostaneet niin tylsiltä), mutta luettuani lyhyehkön romaanin Hiiriä ja ihmisiä olen lisännyt em. teokset luettavien listaan.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo kahdesta kiertelevästä työmiehestä 30-luvun Amerikassa. Toinen on Lenny, stereotyyppi isosta, vahvasta ja hyväsydämisestä hölmöstä, joka pitää eläimistä yli kaiken ja suree, kun ne (kuten hiiret ja koiranpennut) hänen kovakouraisuutensa takia tuppaavat kuolemaan hänen paijailuunsa. Toinen on George, pieni ja nopeaälyinen keski-ikäinen mies, joka on kaksikon pomo ja joka pyrkii pitämään Lennyn irti vaikeuksista. Kaveruksilla on yhteinen päämäärä: maatila, jonka tuotolla tulisi mukavasti toimeen ja jolla Lenny voisi kasvattaa rakastamiaan kaneja. Eräänä päivänä Lenny ja George kuitenkin saapuvat tilalle, jonka tapahtumat vievät katastrofista toiseen. Ja - kuinkas muutenkaan - lopullisen katastrofin saa aikaan työnjohtajan laiminlyöty vaimoke.

Traaginen loppuratkaisu ei oikeastaan mitenkään ole vältettävissä. Tästä huolimatta kirjalle on pakko antaa täydet pisteet. Henkilökuvaus on elävää ja myötätuntoista. Kirjailija tuntuu aidosti olevan pahoillaan henkilöidensä kohtalosta. Ikään kuin hän ei olisi siihen voinut lainkaan vaikuttaa. Ja ehkä ei voinutkaan.