Salibandykautemme jatkui eilen kahden matsin voimin Sipoossa. Ja tällä kertaa meille juotettiin sitä kitkerää kalkkia oikein urakalla. Hävisimme aamusta Light Ironille murskaavasti peräti 8-2. Pientä polemiikkia omalla penkillä aiheutti pornaislaisten melko törkeä pelityyli ja jatkuva kitinä joka asiasta. Lisäksi vierasjoukkueella ei ollut kakkospaitoja (jouduimme lainaamaan heille liivit) eikä loppuseremonioissa osattu sen enempää hymyillä, kätellä kunnolla kuin puhuakaan sen vertaa että olisi osattu sanoa kiitos. Käytöskouluun koko porukka kun ei äiti ole kerran tapoja opettanut (tosin iästä päätellen vielä ei ole myöhäistä...). Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että vastustaja oli meitä joka osa-alueella - nopeus, sijoittuminen ja etenkin viimeistely - ei askeleen vaan viisi askelta edellä. Vai pitäisikö maalieroon viitaten sanoa kuusi askelta. Oma pelimme oli täysin sekaisin eikä siihen auta mikään selitys. Hampaankoloon jäi, ja paljon, ja monesta syystä...

Matsien välissä tankattiin kuka milläkin tavalla ja Deriusta vastaan lähdettiin hyvällä huumorilla - ainakin jos pukukopissa ennen matsia vallinnut totaalihysteria on minkäänlainen mittari... Nyt saatiin oma peli kuntoon ja täysi rähinä päälle. Vastustajakin oli ihan toisesta maailmasta kuin edellinen: nyt otettiin kovaa mutta reilusti, eikä turhia rutinoita kuulunut miltään suunnalta. Lopputulos 0-1 vastustajalle herätti tietysti monenlaisia spekulaatioita, mutta kyllähän tosiasia on se että jollei yhtään maalia saa aikaan niin ansaitseekin hävitä.

Illalla kävin vielä kyläilemässä ja sieltä palatessa ei tarvinnut paljon unta odotella. Tänä aamuna herätys oli vähintäänkin tahmea - ei olisi lainkaan huvittanut nousta. Lisäksi mulla on ollut jo pari päivää alaselkä kipeä kun liukastelin tuolla jäisellä pihalla kauppakassien kanssa, viikonlopun pelikuntokin oli aika lailla arvoitus vielä lauantaina, mutta kun pakkitilanne oli mikä oli niin päätin pelata. Eikä se tuntunut peliä haittaavan kun laittoi tarpeeksi feikki-icepoweria ennen matsia ja lämmitteli riittävän hyvin. Oli muuten hyvä että kylmävoide sattui kerrankin olemaan mukana, koska maalivahti oli unohtanut omansa kotiin...

Loppukevennykseksi pelikaverini Miian kertoma juttu aamupelistä, jostain syystä tää on naurattanut mua itseäni kovasti viimeisen vuorokauden aikana: Miia seisoi paikoillaan ja vastustaja peruutti häntä päin, kääntyi sitten äkäisesti Miiaa kohti ja kysyi tuohtuneena: "Mitä sä siinä teet?!"