<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Lähdin 16-vuotiaana kesälomalla kunnan järjestämälle viikon mittaiselle musaleirille. Mulla oli nailonkielinen Landola, mutten osannut soittaa sitä pätkääkään. (Real rock'n roll attitude!) Lisäksi en ollut ikinä kuullutkaan mistään kitarapusseista tms., joten linja-autoasemalle mennessäni kanniskelin instrumenttiani ympäri kirkonkylää pitkulaisessa pahvilaatikossa ja yritin olla sen näköinen että "ainahan mä kitaraa tällai kannan", vaikka tajusinkin että tässä on nyt jotain hassua.
Tuska lisääntyi erään leiriohjaajan tullessa katsastamaan kaikkien soittimet. Zoomailtuaan skebani kaulan suoruutta ja näppäiltyään siitä pari epävireistä nuottia (mulla ei ollut aavistustakaan myöskään kitaran virittämisestä) hän ojensi sen takaisin sanoen diplomaattisesti: "Hmm… ei Landola huono kitara oo…"
Ai niin. Leirillä äänitettiin myös leiribiisi tyyliin Live Aid tai Idols. Mulla on se vieläkin kasetilla. En tosin kestä kuunnella sitä, koska mut pakotettiin laulamaan siinä rivit "bussilla matkaa teen / mutkissa oksennan".
Tärkeintä oli toki se leirin anti – se, että viikossa opin soittamaan rockia. Se on sitten ihan eri asia miten hyvin. Seuraavana talvena soitin punk-bändissä. Nämä em. episodit nyt eivät vaan olleet omiaan lisäämään katu-uskottavuutta…
***
Lukiossa mulla oli paha tapa keikkua tuolilla ja lisäksi nojata takanani istuneen kaverini pulpettiin (hänen suureksi harmikseen). Eräällä ruotsintunnilla hän sai tarpeekseen keikkumisestani ja vetäisi huomaamattani pulpettinsa metrin verran taaksepäin juuri ennen kuin taas kerran työnsin tuolini takakenoon. Kolinan loputtua kömmin punaisena ylös, luokkakaverit nauroivat, jossain määrin tiukkiksena tunnettu ruotsinopettaja katsoi tuikeana muttei sanonut mitään, ja en muuten sittemmin keikkunut tuolilla vähään aikaan…
***
Saksan leirikoulussa lukion tokalla luokalla meillä oli Länsi-Berliinissä pari tuntia vapaata ohjelmaa. Olin ottanut bussista omenan evääksi ja syönyt sitä siinä tallustellessamme. Roskiksen ohi kävellessämme heitin ohimennen jämät pönttöön. Sen vaivaisen omenankaran paino oli ilmeisesti liikaa jäteastian kestokyvylle, sillä parin sekunnin päästä kuulimme takaamme rämähdyksen – pöntön pohja oli pettänyt, koko sisältö lojui kadulla ja kunnon berliiniläiset mulkoilivat meikäläistä kuin massamurhaajaa.
Samaisella reissulla olimme kävelyllä Hildesheimin pimenevässä illassa. Meitä vastaan tuli joku mies, jolle Katja päätti olla kohtelias ja laukaisi: Morgen! (Huomenta!) Äijä tuijotti ja meitä nolotti ja nauratti yhtaikaa.
***
Parikymppisenä olin paikkakunnan yrittäjämessuilla esittämässä Postipankin Leo Leijonaa. Talja oli kuuma ja hartioilla keikkui valtavan kokoinen lasikuituinen leijonanpää. Kakarat kiskoivat leijonaparkaa hännästä ja päästivät hännän sitten irti – tosi kivaa kun häntä oli kiinni puulevyssä, joka taas oli kiinni kuminauhalla vyötärön ympäri – eli puulevy läjähti joka kerta aika vauhdilla ja kipeästi takapuoleen.
Pahinta oli kuitenkin se pää. Se oli painava, herkkä putoamaan ja ainoa katsekontakti ympäristöön tapahtui leijonan suussa olevan aukon kautta. Mun tehtäväni oli tallustella ympäri messualuetta ja jakaa karkkia lapsille. Jälkimmäisestä ei oikein tullut enää mitään sen jälkeen kun joku piltti näki silmäni leijonan suussa ja alkoi parkua "ÄITIIII TOI LEIJONA ON SYÄNY JONKUN ÄÄÄÄÄ…"
Kommentit