Söin tänään työmaaruokalassa täytettyjä herkkusieniä kasvistäytteellä. Lähestulkoon täydellisen jumalaista ruokaa. Siis lähestulkoon.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mutta kun siinä oli niitä vihreitä papuja.

 

Kun olin pieni, meillä syötiin usein ruoan lisukkeena pakastevihanneksia. Niitä, jotka sisälsivät (liian kovia) porkkanoita, kukkakaalia, herneitä ja vihreitä papuja. Ne kun olivat halpoja. Inhosin niitä. Kaikissa muodoissaan. Etenkin niitä vihreitä papuja.

 

Koulussa kesäkeitto oli ruoista karmein. Ällöttäviä rehuja kellumassa kuumassa maidossa. Ja pahimpana kaikista kitkerät ja puumaiset vihreät pavut. Syötävä oli, vähintään se pakollinen maistamisannos. (Mikä tarkoitti sitä, että lautaselle otettiin tippa ruokaa ja sotkettiin se sapuskalla, jotta voitiin lähtiessä näyttää opettajalle että syöty oli ja hyvää oli, ja "jotta keittiön porukalla olisi ollut hyvä mieli" - siis mitä? Kai ne tiesivät, etteivät junnut kaikista ruoista pidä? Ja kesäkeitosta nyt ainakaan?) Kotona kesäkeitto ei onneksi ollut vanhempienkaan suosiossa.

 

Omassa taloudessani vihreät pavut ovat kertakaikkisesti pannassa. Siitäkin huolimatta, että nykyiset lajikkeet eivät enää ole puumaisia eivätkä kovin kitkeriäkään. Tämän opin edellisessä työpaikassani, kun kävimme usein lounaalla thaimaalaisessa ravintolassa, jonka kasvisruokiin oli usein ujutettu tuota kirottua vihreää palkokasvia, eikä se ollut lainkaan kamalaa, vaan oikeastaan melko neutraalia. Liekö ollut jotain aasialaista lajiketta, kun näyttikin erilaiselta kuin kotimainen salkopapu.

 

Ruoasta ei kuulemma saa sanoa hyi. Aikuisena ihmisenä katson kuitenkin maistaneeni vihreitä papuja sen verran monta kertaa, ettei minun tarvitse niistä pitää.

 

Vaikka tänään söinkin niitä lounaalla enkä kuollut. Vaikka ne eivät maistuneet oikein miltään.