Tunnustan. Vaikka luen paljon, ei ns. klassikoita ole haaviin tarttunut montaakaan. Mielenkiinto ei vain yleensä riitä. Sieppari ruispellossa on lukematta. Samoin Garpin maailma. Ja Sadan vuoden yksinäisyys. Sinuhe egyptiläisestäkin kiinnostuin vasta taannoin.

Nobelin kirjallisuuspalkinnon v. 1962 voittanut John Steinbeck kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teokset kaikkien kuulemma tulisi tuntea. Tai ainakin Vihan hedelmät ja Eedenistä itään. En ole koskaan tohtinut tarttua kyseisiin tiiliskiviin (nimet ovat kuulostaneet niin tylsiltä), mutta luettuani lyhyehkön romaanin Hiiriä ja ihmisiä olen lisännyt em. teokset luettavien listaan.

Hiiriä ja ihmisiä kertoo kahdesta kiertelevästä työmiehestä 30-luvun Amerikassa. Toinen on Lenny, stereotyyppi isosta, vahvasta ja hyväsydämisestä hölmöstä, joka pitää eläimistä yli kaiken ja suree, kun ne (kuten hiiret ja koiranpennut) hänen kovakouraisuutensa takia tuppaavat kuolemaan hänen paijailuunsa. Toinen on George, pieni ja nopeaälyinen keski-ikäinen mies, joka on kaksikon pomo ja joka pyrkii pitämään Lennyn irti vaikeuksista. Kaveruksilla on yhteinen päämäärä: maatila, jonka tuotolla tulisi mukavasti toimeen ja jolla Lenny voisi kasvattaa rakastamiaan kaneja. Eräänä päivänä Lenny ja George kuitenkin saapuvat tilalle, jonka tapahtumat vievät katastrofista toiseen. Ja - kuinkas muutenkaan - lopullisen katastrofin saa aikaan työnjohtajan laiminlyöty vaimoke.

Traaginen loppuratkaisu ei oikeastaan mitenkään ole vältettävissä. Tästä huolimatta kirjalle on pakko antaa täydet pisteet. Henkilökuvaus on elävää ja myötätuntoista. Kirjailija tuntuu aidosti olevan pahoillaan henkilöidensä kohtalosta. Ikään kuin hän ei olisi siihen voinut lainkaan vaikuttaa. Ja ehkä ei voinutkaan.