...uuswanhassa työpaikassa. Työpaikan vaihtaminen on stressaavaa, vaikka vanhasta tahtoisikin pois ja uudessa olisikin ennestään tuttuja ihmisiä ja työtehtäviä. Se on tullut harvinaisen selväksi kolmen viime viikon aikana. Uusille tavoille tottuminen vie aikansa, ja päätä rassaa ajoittainen kädet taskussa seisoskelu kun ei oikein tiedä mihin hommaan pitäisi tarttua. Olen ollut nyt viikon verran niiiin uupunut ettei ole tottakaan. Mitään ylimääräistä en ole jaksanut kotonakaan tehdä, kunhan vaan hengailen. Toisaalta mieltä lämmitti, kun eräs nettituttu sanoi että mielialani nousu on ihan silmiinpistävä. Epäilemättä näin.

Olen nyt oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni töissä isossa talossa, ja siellä byrokratia on ihan toista luokkaa kuin missään aiemmassa paikassa. Ensimmäiset päivät menivät melkeinpä kaiken maailman lippulappusia täytellessä ja juoksennellessa avaimen, puhelimen (joo, mulla on ekaa kertaa elämässäni oma duunikännykkä!) ja kaiken maailman muodollisuuksien perässä. Tietojärjestelmään olen saanut jo tunnukset mutta intranettiin en, sähköpostiosoitteesta nyt puhumattakaan. Ja se johtuu pääasiassa siitä, että työpisteeseeni tarkoitettu läppäri on kadonnut jonnekin talon syövereihin. Tässä sivussa olen sitten säätänyt pyörätuoleja ja seisoskellut tyhmänä muiden tiellä. Hienointa kaikessa on ollut se, että on saanut tuntea olevansa tervetullut. Vanhat työkaverit ovat ottaneet kivasti vastaan ja uudet ihmiset ovat tulleet esittäytymään ja jututtamaan. Eiköhän tämä tästä.

Katselinpa eilen telkkarista Amin Asikaisen nyrkkeilymatsia. En tiedä tulisiko muuten seurattua, mutta kun kaveri asui naapuritalossa joskus 20 vuotta sitten. Jätkä oli ihan hillitön pikku iiskotti silloin; ehti aina joka paikkaan eikä sitä saanut karistettua kannoiltaan sitten millään. Oikea elohopea. Joskus lukion ekalla muistan kun oltiin kirjastoluokassa ja pikku-Amin sattui kävelemään luokan ikkunan ohi. Nähtyään mut hyökkäsi ikkunaan, hakkasi ruutua ja näytti kieltään. Fiksun oloinen mies on siitäkin riiviöstä sitten tullut :D