Eksyin tänään pitkästä aikaa elokuvateatterin hämärään. Sinänsä melko harvinainen tapahtuma; esim. viime vuonna kävin leffassa peräti kahdesti ja tänä vuonna suoriuduin lehtereille ensimmäistä kertaa. Pätkä, jonka kävin katsomassa, oli Ugandan ex-diktaattorista Idi Aminista kertova The Last King of Scotland. Nimi juontaa juurensa Aminin valtakaudellaan (1971-79) ottamiin lukuisiin titteleihin, kuten "Hänen korkeutensa, elinikäinen presidentti, sotamarsalkka Al Hadji Tri. Idi Amin, VC, DSO, MC, Kaikkien maan eläinten ja merten kalojen herra, sekä Brittiläisen imperiumin valloittaja Afrikassa yleisesti ja etenkin Ugandassa", ”Toisen Maailmansodan sankari” ja ”Skotlannin viimeinen kuningas”. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Aminin diktatuurista ja sen verisyydestä on kerrottu hurjia huhuja ja tarinoita. Niiden todenperäisyyttä voidaan vain arvailla, mutta tosiasia on ainakin se, että kyseisenä ajanjaksona surmattiin 300000 ugandalaista sisäisissä levottomuuksissa. Itse elokuva perustuu osittain fiktioon: nuori vastavalmistunut skotlantilainen lääkäri lähtee ugandalaiseen viidakkosairaalaan antamaan kehitysapua ja päätyy erinäisten sattumien kautta vastikään vallankumouksen tehneen Idi Aminin henkilääkäriksi. Elämä Aminin suosikkipojuna on ensin pelkkää ruusuilla tanssimista ja ylellistä bilettämistä, mutta pikku hiljaa todellisuus alkaa paljastua. Maasta poistuminenkaan ei ole enää pelkkä ilmoitusasia. Elokuva päättyy vuoteen 1976 Kampalan lentokentälle, jonne terroristijärjestö Punainen Armeijakunta kaappasi koneen Tel Avivista.

Kerronta keskittyy pitkälti Aminin ja skottilääkärin keskinäiseen suhteeseen, ja varsinaista väkivaltaa siinä on aihepiiristään huolimatta varsin vähän. Pari heikkohermoisille sopimatonta kohtausta loppupuolelta kuitenkin löytyy. Juonenkehittelyssä oli pari pientä puutetta, jotka eivät isommin häirinneet, paitsi alussa viidakkosairaalan johtajan vaimoa esittäneen Gillian ”X-Files” Andersonin täydellinen näkymättömyys ensimmäisen 15 minuutin jälkeen. Miksi tuoda mukaan hahmo, jonka ensin annetaan ymmärtää olevan keskeinen ja joka sitten tavallaan heitetään tunkiolle? Sen sijaan Forest Whitaker maanisena, despoottisena ja lapsellisenakin Idi Aminina on koko tarinan kantava voima, ja muistuttaa täysin sitä Idi Aminia jonka muistan 70-luvun tv-uutisista.

Ai joo. Sitä luulisi ihmisten ottavan etukäteen edes vähän selvää mitä ovat tulleet katsomaan. Kanssani samalla rivillä istui nimittäin kaksi parikymppistä neitosta, joilla ei ilmeisesti ollut hajuakaan elokuvan aiheesta. Toinen nimittäin sanoi valojen sammumista odotellessa toiselle: ”Toivottavasti tää ei oo mikään rakkaustarina!”