<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Meikäläisen salibandyerotuomariura on sitten melko varmasti taputeltu. Pidin alkuvuoden taukoa kun motivaatio tuntui olevan aika tiukassa. Eikä se ole oikein palannut, ja vaikka lopettaminen neljän kauden jälkeen tuntuukin luovuttamiselta, se on varmasti parasta mitä juuri nyt voi tehdä. En ainakaan itse haluaisi omiin peleihini dumaria, jota ei kiinnosta. Se rahallinen korvaus, jonka viheltämisestä saa, ei omalta osaltani riitä ainoaksi motivaattoriksi.

 

Mikä oikein mättää? Monikin asia. Olen pelannut kohta kymmenen vuotta ja viheltänytkin vuoden 2003 alusta, ja salibandy on sinä aikana muuttunut selkeästi paljon paljon kilpailullisempaan suuntaan. Tämä tuo aina mukanaan lieveilmiöitä. Erotuomarin näkökulmasta näen asian näin:

 

1. Epäurheilijamaisuus

 

Tämä on se kohta, joka itseäni häiritsee kaikkein eniten. Kun itse olen vuosien ajan harrastanut kamppailulajeja, joissa lajin, vastustajan, tuomarin ja yleisön kunnioittaminen on itsestäänselvyys, on ollut hieman vaikea adaptoitua siihen ajatukseen, että muutoin järkevistä ihmisistä tuleekin 20x40-laatikon sisällä karkeita riemuidiootteja, joiden käytöstavat ja kaikenlainen inhimillinen ajattelutapa ovat jääneet hallin ulko-oven väliin.

 

1a. Päänaukominen

Selvissäkin tilanteissa joka vihellyksestä rutistaan, ja tiukemmissa tilanteissa järjestetään torikokous tuomarin ympärille. Pelaajat avautuvat, valmentajat avautuvat, ja kun tulee pieni käytösrangaistus niin uhmakkaasti avaudutaan vielä hieman lisää. Ja sen jälkeen avaudutaan koko joukkueen voimin 2+10:stä.

1b. Epäkunnioittava käytös

Osittain samaa kuin edellinen. Vastustajaa kutsutaan homoksi, huoraksi ja ties miksi muuksi. Yleisö nimittelee pelaajia ja/tai tuomareita. Varusteita heitellään, mailaa hakataan laitaan. 2+10 ks. edellinen. Yleisö nimittelee pelaajia.

1c. Sääntöjen venyttäminen

Etenkin junnuvalmentajien erikoisuus. Vastustajalle yritetään saada jäähyjä kaikenlaisten aivan ihmeellisten muotoseikkojen nojalla (esim. paita ei ole täsmälleen saman värinen kuin muulla joukkueella!). Sinänsä sääntöjen mukaisesti, mutta kuten tuomarikoulutuksissa on painotettu, junnu- ja harrastesarjoissa tärkeintä on saada matsit pelattua, vaikka kaikki pikkumuodollisuudet eivät täyttyisikään. Sääntöjä yritetään venyttää myös epäselvissä tilanteissa ("ei se pelannu kaukalon ulkopuolelta, sillähän oli pää kaukalon ilmatilassa!") Hohhoijaa.

1d. Väkivaltaisuus

Vakava asia, joka kaikille pelaajille ei tunnu olevan kovin vakava. Uskomatonta, että jopa aikuisten ihmisten mielestä on ihan ok taklata tahallaan toinen ihminen pää edellä laitaan eikä siitä saisi antaa mitään rangaistusta koska "se juoksi ite siihen". Törkein tilanne omalla tuomariurallani oli viime kaudella, kun pelaaja löi vastustajaa poikittaisella mailalla niskaan. Mikä ihmeen halvautumisvaara? Onneksi ei käynyt mitenkään. Meistä tuomareista kumpikaan ei ehtinyt nähdä tilannetta, joten tilanne poiki raportin jonka tutkinnan perusteella annettiin ko. pelaajalle pelikielto loppukaudeksi. Tämä tapaus sai todella miettimään, haluanko olla vastuussa jos jotain vakavaa tapahtuu enkä satu näkemään sitä. (Vaikka vastuuhan on aina viime kädessä tekijän, eikä pelaajien kaikkia mielenliikahduksia voi koskaan ennakoida.) Totuus on se, että kaikkea et koskaan näe, ja osa pelaajista käyttää sitä törkeästi hyväkseen.

 

Kovaa pelaaminen on täysin eri asia kuin väkivaltaisuus. Tietty määrä fyysisyyttä kuuluu salibandyyn. Pelaan itse kovaa ja tykkään fyysisestä pelistä. Ja jos mua otetaan kovaa mutta oikein, en ikinä valita jos jään toiseksi.

 

2. Hyypiöt

 

Tavallaan pitkälti samoja asioita kuin kohdassa 1.

 

2a. Hyypiöpelaajat

Väkivaltaiset idiootit, jotka pyrkivät vahingoittamaan tahallaan. Lisenssi pois! Päänaukojat. "Pikkusikaa" harrastavat pelaajat, jotka osaavat pitää sen rajan ettei ihan tule jäähyä. Pelaajat, jotka jaksavat tulla pelin jälkeen avautumaan siitä, että ekassa erässä meni yksi vapari väärään suuntaan. Joo, niin meni, vaikuttiko peliin?

2b. Hyypiövalmentajat ja –toimihenkilöt

Tuomareihin vihamielisesti suhtautuvat tyypit. Näillä on tapana alkaa valittaa jo ennen alkuvihellystä. Terveisiä vaan Nurmijärvelle, Vuosaareen, Tapanilaan ja Ruskeasuolle. Ja sille yhdelle kaljulle äijälle, jonka mielestä mun pitäisi viheltää jääkiekkoa. Voisitko tajuta, että poikasi ei ole mikään virtuoosi?! Avaa silmät. Muiden kanssa tulee kyllä yleensä toimeen. Heti pelin jälkeen ei aina olla kavereita, mutta hetken kuluttua on käyty monia hyviä kehityskeskusteluita.

2c. Hyypiökatsojat

Sääntöjä tai mitään muutakaan lajiin liittyvää tuntemattomat katsojat (useimmiten junnujen vanhempia, joista äidit ovat sivumennen sanoen pahimpia, tai pelaajien tyttöystäviä – poikaystäviä ei sen sijaan yleensä juurikaan näy), jotka huutavat joka tilanteessa "eiks tosta pitäis tulla jäähy??? tuomarii!!! miksei tuu jäähyä?? meidän pojalta vietiin pallo!!!" Känniääliöt, jotka tulevat mölisemään omituisuuksia tajuamatta pelistä tai mistään muustakaan mitään. Tyypit, jotka luulevat että katsoja voi tehdä mitä tahansa (tällainen idiootti heitti mua kerran katsomosta rutistetulla pahvimukilla, kun jäähytuomio ei oikein miellyttänyt – lähti ulos). Oma lukunsa ovat hupiveikot, jotka huutavat jokaisessa läpiajotilanteessa ratkiriemukkaasti "PAITSIO!!" (Asiaa tuntemattomille kerrottakoon, että salibandyssa ei ole paitsiosääntöä.)

2d. Hyypiötuomarit

Pieni mutta rasittava ryhmä, joka jakautuu kolmeen kategoriaan. Jotkut näistä haalivat itselleen mahdollisimman paljon pelejä saadakseen niistä mahdollisimman paljon rahaa – lajirakkaudesta viis, ja se näkyy joukkueille. Toiset eivät pidä junnujen ja naisten matseja "oikeina peleinä" ollenkaan eivätkä siksi viitsi viheltää tosissaan – ja se näkyy joukkueille. Kolmannet ovat ylimielisiä ja murjovat muka-hauskoja vitsejä jäähyttämilleen pelaajille (jäähy mailaanlyönnistä – "oliks isäs halonhakkaaja, hehheh") ja laukovat sovinistisuuksia naisten turnauksissa – ja se todellakin näkyy joukkueille!

 

3. Oma ilmeinen kyvyttömyys oppia lukemaan peliä oikein

 

Ei kai tätä muuksikaan voi kutsua. Jos vihellät tarkasti à "anna nyt v***u edes pelata!", ja jos otat sallivamman linjan à "voitko nyt v***u viheltää edes kerran vuodessa!". Jos katsot rikkeen jälkeen hyötyä à "vihellä nyt s***na!!!" ja jos taas vihellät heti rikkeen jälkeen à "kato nyt vähän sitä hyötyä v***u!" Yritä nyt näiden kanssa sitten.

 

4. Aikataulut ja reissaaminen vs. oma vapaa-aika

 

Asettelut tulevat viikkoa tai kahta ennen pelejä. Oman vapaa-aikansa suunnitteleminen hyvissä ajoin on siis aika hankalaa, jollei sitten halua aina laittaa itseään esteelliseksi kun vähänkin epäilee olevansa menossa jonnekin. Ymmärrän kyllä, että asettelujen tekeminen on vaativa paletti. Peleistä pääsee yleensä erotuomarikerhon keskustelupalstalla tarvittaessa eroon, mutta joskus sekin on ollut melko rasittava projekti.

 

Oma lukunsa on reissaaminen julkisilla liikennevälineillä Länsi-Helsingistä jonnekin Rajakylään tai Kökkeliin. Kulkuyhteyksineen ja taukoineen kolmen-neljän turnauspelin (1 matsi = 1 tunti) päivästä tulee helposti lähemmäs kahdeksantuntinen. Täysi työpäivä siis. Ei jaksa.

 

5. Kasvavat koulutus- ja uravaatimukset

 

Kun laji kehittyy, myös tuomareiden on kehityttävä. Sehän on ihan selvä. Viime aikoina on kuitenkin hieman asetettu paineita muodostamalla tuomareille uusia koulutusryhmiä. Myös meitä naistuomareita on mielestäni yritetty hieman buustata eteenpäin. Tarkkailumatsien jälkeen on kyselty että mitkäs sun urasuunnitelmat on. En mä halua mitään uraa. Mua ahistaa. Ihan oikeasti, haluaisin vain että tää olisi kiva harrastus. Mitä se olikin, aiemmin. Enää ei oikein tunnu siltä.

 

***

 

Näistä on sitten pikku hiljaa muodostunut motivaation katoaminen. Joka siis kulminoituu lopettamiseen. Ainakin tältä erää, mutta takaportti on vielä auki. Onhan mahdollista, että motivaatio palaa kun asiaa ei suuremmin ajattele.

 

Tulevaan kauteen siis vain ja ainoastaan puolustajan paikalta!