KE 25.10.

Lähdimme suoraan töistä venäläisellä pikajuna Repinillä, tosin ennen junan lähtöä poikkesimme yhdelle Hotelli Vantaan alabaariin. Jo kyseinen juna oli melkoinen kokemus; junassa on kaikilla osastoilla kuuden hengen loosit, eikä koko porukkamme (8 hlöä) tietenkään sinne periaatteessa mahtunut. Siellä kuitenkin istuimme suurimman osan ajasta kuin sillit suolassa ja joimme venäläistä kuohuviiniä. Ja kuuma oli. Vähän lähdön jälkeen meiltä kerättiin passit ja annettiin joku venäjänkielinen henkilötietolappu joka piti täyttää. Onneksi mukana oli kaksi rutiinit ja kielen hallitsevaa tyyppiä, koska muuten olisi niiden kyrillisten kirjainten kanssa kyllä iskenyt epätoivo.

Rajanylityksen ja Viipurissa vietetyn tupakkatauon jälkeen meille oli varattu junan ravintolasta pöytä. Ravintola oli jollain tavalla tosi liikuttava - pysähdyttävästä rasvanhajusta tuli ihan mieleen joku 70-luvun ruokala, ja sapuskana ei suinkaan ollut mitään kaksi päivää sitten pakattuja kolmioleipiä, vaan siellä oli pöytiintarjoilu ja tilasimme ruoan ihan menusta.Ja loistavat eväät kyllä olikin. Kyytipoikana oli olutta tai punaviiniä sekä erinomaista jäistä venäläistä vodkaa. Pietariin tultiin noin kuuden tunnin jyskyttelyn jälkeen ja ajettiin parilla taksilla hotellille, joka sijaitsee aivan Iisakin kirkon vieressä. Check-inin jälkeen tavarat vietiin huoneisiin ja ilta jatkui hotellin aulabaarissa. Menin nukkumaan joskus puoli kaksi, enkä ollut lähellekään viimeinen.

TO 26.10.

Herätys oli 6.30 ja nouseminen oli vaikeaa. Meillä oli tiedossa tosi tiukka ohjelma. Hotelliaamiaisella tungin itseni vastoin tapojani aivan ähkytäyteen. Koska herääminen tuntui jostain kumman syystä olevan kaikille kovin vaikeaa (osa porukasta oli nukkunut puolitoista tuntia juotuaan sitä ennen minibaarista puoli litraa vodkaa), lähdimme kohti asiakkaan tiloja reippaasti myöhässä (työporukkani on oikeasti aina ollut aika vaikeasti liikuteltava, onneksi meitä ei ole enempää). Liikennekulttuuri Pietarissa oli omaan silmään täysin kaoottinen, mutta paikalliset osaavat homman, ja vaikka autoja oli risteysalueilla sellaisissa yksiristikaksi-nuodostelmissa, liikenne sujui. Tosin se kesti aika kauan, ruuhkat olivat ihan toista luokkaa kuin kotona. Tutustuimme asiakkaan toimintaan ja tiloihin - seurasimme mm. mielenkiinnolla koneen osien leikkaamista metallilevyistä - ja menimme isäntämme valitsemaan "neuvostoliittolaiseen paikkaan" syömään. En kyllä tiedä mikä siinä oli neuvostoliittolaista, muistutti ihan tavallista suomalaista lounasravintolaa.

Huitaistuamme naamariin tsaarin keittoa, kieviläistä kanaa ja espressot olimme valmiit lähtemään toisen asiakkaan luo. Siellä jakauduimme ryhmiin ja keskustelimme yhteyshenkilöidemme kanssa käytännön asioista. Venäjällä henkilökohtaiset kontaktit ovat bisnesympyröissä erittäin tärkeitä, ja esim. oma yhteyshenkilöni osoittautui erittäin miellyttäväksi ja huumorintajuiseksi (ja kovaksi Nightwish-faniksi!), joten luultavasti jatkossa työasioita on helpompi hoitaa. Tietenkin edellyttäen että onnistuin antamaan itsestäni hyvän kuvan...

Virallisen osuuden päätyttyä venäläiset lahjoivat meidät kaikki muovikassillisella krääsää sekä venäläistä kuohuviiniä ja sitten mentiin yhdessä jonnekin teollisuusalueelle ajamaan kartingia. En ollut koskaan ennen ajanut mikroautoilla, joten taas tuli yksi kokemus siinäkin lisää. Olin ihan surkea kuski, 18 osallistujasta olin toiseksi viimeinen ja käsivarret tulivat tosi kipeiksi. Ajohaalarissa ja kypärässä tosin tunsin itseni ihan proksi! Positiivista on se, että tämän Suomi-Venäjä -ottelun voitti suomalainen. Ei sinänsä oikeastaan kovin suuri yllätys, koska tämä duunikaverini seuraa aktiivisesti autourheilua ja on itsekin ajellut kartingia useita kertoja. Hauskaa oli ja kaikki saivat komeat diplomit.

Sitten siirryttiin yhteiseen illanviettoon venäläisten kanssa. Olimme Bremen-nimisessä merihenkisessä ravintolassa, jonka omistaja on isäntämme kaveri. Saimme kokea kuuluisaa venäläistä vieraanvaraisuutta ja sapuskaa tuli taas pöytään ovista ja ikkunoista. Alkoholista nyt puhumattakaan. Lisäksi venäläiset pitivät maljapuheita viiden minuutin välein ja itse aloin jo aikaisessa vaiheessa kaataa snapsilasiini vettä jotten olisi ihan pihalla. Voin muuten suositella olutta jonka nimi oli Sibirskij Korona (Siperian Kruunu) tai jotain sinnepäin, kyseistä ainetta ei valitettavasti saa Suomesta. Oli mukavaa tutustua vähän vapaamuotoisemmin näihin venäläisiin joiden kanssa yhteistyötä tehdään. Omiinkin tekemisiin tulee perspektiiviä kun näkee vastapuolen ihmisenä eikä vain jonain hankalana tyyppinä joka on aina vaatimassa mahdottomia. Hotellille tultiin joskus puoliltaöin ja käytiin vielä aulabaarissa hieman purkamassa kokemuksia ja suunnittelemassa seuraavaa päivää.

PE 27.10.

Ohjelma oli vapaa puoleenpäivään asti. Osa porukasta halusi mieluummin nukkua, me muut nousimme ajoissa ja lähdimme (runsaan) aamiaisen jälkeen kaupungille. Muut heräilivät lähtiessämme ja korkkasivat aamupalaksi shamppanjapullon. Ilma oli ihan hirveä, tuuli ja satoi räntää. Pyörimme kulmilla ilman sen kummempaa päämäärää vain katselemassa paikallista elämänmenoa. Tutustuimme myös hotellin lähellä olevaan upeaan Pietarin pääpostiin korttien lähettelyn merkeissä.

Puoliltapäivin luovutimme huoneet ja veimme kassit säilytykseen ja lähdimme tutustumaan Iisakin kirkkoon, johon hotellistamme oli matkaa n. 100 metriä. Pietarissahan nähtävää on paljon, ja on sanottu että jos aikaa on vähän ja pitää valita yksi nähtävyys niin tämä kirkko on paras valinta. Ensin kiipesimme n. 250 porrasta (joista 50 viimeistä ulkona, ihan kiva kun ne raput huojuivat myrskyssä...) kirkon tapuliin katselemaan maisemia. Ylhäältä näkee koko Pietarin ja näköala oli komea - voi vain kuvitella miten hienolta näyttää kun aurinko paistaa ja puissa on lehdet. Sisäpuolelta kirkko oli ihan uskomaton, sitä ei voi sanoin kuvailla. Arvatkaa huviksenne lauloiko kamera (kuvaaminen on sallittua, kunhan ei kuvaa kirkossa siellä täällä olevia matkamuistokojuja - en tiedä mikä niissä nyt on niin pyhää...). Iisakin kirkko onkin maailman neljänneksi suurin kirkko (suurinhan on Vatikaanin Pietarinkirkko, johon kuulemma mahtuisi 4-5 Iisakin kirkkoa...).

Aikamme pällisteltyämme menimme syömään ravintolaan, josta sai perinteisiä venäläisiä ruokia. Borts-keitto siellä oli kertakaikkisen loistavaa. Tutustuimme myös pelmeneihin ja saimme (varmaan kahdeksannen kerran) espressoa. Espresso tuntui olevan suosiossa. Sitten olikin aika suunnata rautatieasemalle. Siellä meitä odotteli suomalainen Sibelius-pikajuna, jossa suurin osa ajasta meni joko kirjaa lukiessa tai nukkuessa, sillä yöunet jäivät tällä reissulla kyllä luvattoman vähiin ja alkoholiakin tuli kipattua ihan riittävästi. Rajamuodollisuudet junalla matkustettaessa sujuvat kyllä mukavasti; ei tarvitse jonotella ja raahata kamoja eessuntaas, rajavalvojat käyvät tarkastamassa passit ja itse voi vaan istua. Eipä ihme että monet paljon matkustavat liikemiehetkin valitsevat mieluummin junakyydin kuin aikataulullisesti nopeamman lennon Pietariin.

Summa summarum: ruoka oli kautta linjan hyvää ja sitä oli TODELLAKIN riittävästi, ja rappusia oli aivan älyttömästi ihan joka paikassa. Todellinen vastakohtien kaupunki; komeita palatseja ja kammottavia talonrähjiä ihan rinta rinnan. Paljon ehti nähdä parissakin päivässä ja sulattelemista riittää. Toki vapaa osuus olisi saanut olla paaaaljon pitempi. Mutta kaiken kaikkiaan reissu ylitti odotukset (joita ei etukäteen juuri ollut, johtuen siitä että duunireissut eivät noin yleisesti kauheasti innosta). Voipa nyt kumminkin sanoa käyneensä Venäjällä, joskin on kyllä aika turha väittää itseään miksikään asiantuntijaksi kun on koko valtavasta maasta nähnyt vain yhden varsin länsimaisen kaupungin ja senkin vain pintapuolisesti. Hyvä kokemus silti. Ei muuta kuin na starovje!